ESIINTYVÄ TAITEILIJA – TIEDÄ MIKÄ OLET

Näyttelijäystäväni, kollegani, totesi erään yhteisen ison konserttimme jälkeen, että on yllättävän rankkaa olla kaksi tuntia lavalla oma itsensä. Hän ei ollut esiintynyt koskaan pelkästään laulajana, ainakaan näin isossa projektissa. Vastasin hänelle kliseisesti, että niinpä, roolihahmon taakse on niin paljon helpompi piiloutua. Jäin miettimään asiaa ja selväähän se on, että näyttelijä roolihahmoa esittäessään tietää mikä ja kuka on. Ainakin pyrkii siihen. Onko esiintyvällä artistilla – laulajalla ja muusikollakin – lupa olla roolissa? Mielestäni on. Esiintyjälle, usein laulajalle, tämä ei kuitenkaan välttämättä ole ollenkaan selvää. Varsinkaan nuoremmalle, saati opiskelijalle, eikä edes kokeneelle ammattilaiselle. Mutta ah, kuinka helpottaakaan, kun tietää, mitä on tekemässä, mitä haluaa sanoa, miksi esiintyy. Tai saa välillä edes pienen tajuamisen välähdyksen asiasta.

Olenko minä sitten löytänyt oman roolini artistina? Edustan kouluttautunutta muusikkokaartia. Opiskelujeni aikana ja jälkeen olen toiminut monipuolisesti muusikkona, päässyt tekemään kieltämättä hienoja juttuja. Olen laulanut uutta ja vanhaa musiikkia jazzista teatteriähkimiseen, säveltänyt musiikkia oopperasta pieniin lauluihin, sovittanut erilaisille kokoonpanoille, opettanut, tehnyt musiikkiteatteria, kiertänyt kotimaassa ja ulkomailla, ollut bändeissä ja taas bändeissä, toiminut studiolaulajana, laulanut kultaa myyneillä levyillä, rahanansaitsemistarkoituksissa nuotintanut ja harjoituttanut. On ollut viritelmiä ja onnistumisia. Olen saanut arvostusta ja apurahoja, kehuja ja halauksia, ruusuja ja kerran jopa palmun. Hienoa, eihän tästä puutu mitään. Niin, ei mitään muuta kuin vastaus siihen suureen kysymykseen, mikä minä olen. Kaiken tämän kokemuksen, taidon ja osaamisen jäljiltä on ollut haastavaa tunnistaa roolinsa. Oikeasti kadehdin artistia, joka on tullut ammattiin “kellaribändipohjalta”. Hän tietää mitä osaa, mikä on, mitä haluaa ja miksi, ja mihin tarvitsee apua. Mikä parasta, kenties hänen ei edes tarvitse vaivata päätään näillä kysymyksillä. Ehkä romantisoin hieman, mutta hän osaa sen yhden ison jutun niin helvetin hyvin. Minä osaan tuskastuttavan monta pientä asiaa niin helvetin hyvin. Osaisinpa sen yhden ison edes vähän paremmin.

Viime vuosina olen kokenut voimakasta etääntymistä vaikkapa laulamisesta. Lauluääni ei tunnu kovin kiinnostavalta, eikä ylipäätään musiikki itsessään. Työlläni tahdon kuvastaa maailmaa ja itseäni siinä. Jollain tasolla tahdon vaikuttaa ihmisiin ja siihen, miten maailma makaa, ja minulle musiikin tekeminen sattuu olemaan se luontevin keino. Jos osaisin piirtää, ilmaisisin itseäni varmasti kuvataiteen kautta. Jos osaisin puhua tai ajatella loogisesti, olisin ehkä poliitikko. Tai ehkä en. Selvää tämä ei ole millään tavalla, saan varmasti kamppailla asian kanssa koko ikäni. Rooliminän etsiminen ja häilyvyys elämän kuluessa on kaiketi hyväksyttävä. Ristiriitaisuus taiteen tekemisen välineenä lienee välttämättömyys. Vastaus jää siis edelleen ilmaan.

Homma ei tietenkään ole selvä sittenkään, kun tietää roolinsa. On sata asiaa itsevarmuuden ja ajoituksen, yhteistyökumppaneiden, ympäröivän maailman ja sosiaalisen kanssakäynnin välillä. Kaikki lähtee kuitenkin siitä oman jutun etsimisestä. Sanomattakin selvää on, että musiikki- ja taidekoulutuksessa tähän pitäisi kiinnittää niin paljon enemmän huomiota. Sanotaan vielä sekin, että eiväthän kaikki toki halua esiintyviksi artisteiksi, vaan vaikkapa opettajiksi tai yleismuusikoiksi. Mutta kun tuo taiteen tekeminen on niin salakavalaa – yhtäkkiä saattaa tulla tarve vaikuttaa asioihin edustamansa taiteenlajin kautta ja tehdä jotain henkilökohtaisempaa, jotain joka hyvänä päivänä vielä muuttaa tätä maailmaa parempaan suuntaan – tai edes tätä hetkeä.

Siispä artistit, artisteiksi haluavat, kaikki muusikot ja taiteen kentällä työskentelevät: keskittäkää tekemisenne – ainakin säännöllisin väliajoin – oman roolin löytämiseen tai sen jonkin löydetyn kyseenalaistamiseen. Älkää unohtako sitä koskaan. Kaikkia meitä, joilla on aitoa sanottavaa, tarvitaan. Älkää sortuko taitavuuden taakkanne alle. Kaiken sen kouluttautumisen ja kokemuksen jälkeen, unohtakaamme, miten hyviä soittajia, laulajia, säveltäjiä, sanoittajia ja sovittajia olemme. Kaivetaan vaikka väkisin itsestämme se kellaribändiosaaja. Se, joka oppi soittamaan sen yhden riffin ja kuinka se vei mukanaan ja antoi merkityksen musiikin tekemiselle. Ja kuinka se riittää, kuinka se kantaa. Ympyrä sulkeutuu.

Ja vastauksena näyttelijälle, jonka kanssa olimme lavalla omia itsejämme: Kyllä, on rankkaa olla se aito minäitse siellä lavalla se kaksi tuntia. Alttiina kaikelle, ilman roolia. Sitähän yleisökin on toki tullut kokemaan, mutta ei ole väärin helpottaa edes hiukan omaa tekemistään selvittämällä roolinsa artistina ja esiintyjänä suhteessa yleisöön. Pitäisikö tässä vielä listata joitakin artistiuden arkkityyppejä, joita etsiä itsestään, kuten tarinankertoja, poliittinen laulaja, vihainen nainen, naapurinpoika, viihdyttäjä, anarkisti… Ei, ei tätä lokerointia, johon sanat eivät koskaan riitä! Jokainen artisti keksiköön itse sen vielä nimeämättömän oman lokeronsa tai vaikka sekoituksen näistä kaikista. Eikä sitten kerrota kellekään, että meillä muusikoillakin saattaa olla rooli päällä…