LUOVUUDEN OIKEUDET

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki mainitsi Helsingin Vasemmiston kuntavaalilehdessä erään kuntien kulttuuritoiminnan kehittämishankkeen esittelyn yhteydessä “luovien alojen ammattilaiset” viitaten taiteilijoihin. Tähän ilmaisuun törmää edelleen säännöllisin väliajoin. Ajatuksena se on huvittava, kömpelö, käsittämätön ja ärsyttävä. Konkreettisena asiana suorastaan absurdi. Ja edelleen se on yllättävän laajasti ja virallisesti käytössä. Vieläkin, tai pitäisikö sanoa nykyisin, ajatellaan, että luovuus kuuluu vain taiteen alalle, että luovuus on taiteilijoiden syntymälahja ja etuoikeus. Onko todella olemassa ala, jossa ei luovuutta tarvittaisi? Vaikea kuvitella mitään ihmisen tekemää työtä, jossa ei kaivattaisi luovuutta tai jossa luovasta asenteesta ei olisi suurta hyötyä. Vaikea ylipäänsä kuvitella ihmisen tai ihmiskunnan hengissäpysymistä ilman luovuutta.

Taiteen ammattilainen ei välttämättä ole yhtään sen luovempi ihminen työssään kuin kirjanpitäjä, palomies tai suntio. Tämä on yhtä ummehtunut ajatus, kuin että taiteilija on aina boheemi mitä tulee rahankäyttöön tai omaisuuden hoitoon. Että taiteilija ei tee järkiperäisiä päätöksiä. On yhtä lailla luovia ja tunteen pohjalta toimivia kovia liikealan ammattilaisia kuin kylmäkiskoisia ja kaavoihin kangistuneita, luovuudestaan suhteellisen kaukana olevia muusikoita. Musiikkia voi helposti tehdä oppikirjasta suoraan. Olen monesti kuullut itseäni kutsuttavan luovaksi ihmiseksi, perustuen täysin edustamaani ammattiin, ei lainkaan toimintatapojeni tuntemiseen tai minuun ihmisenä. Itse koen olevani suhteellisen epäluova ihminen ja muusikko, taiteilija. Olen kärsinyt epäluovasta asenteesta, tahtonut asioiden menevän tietyllä tavalla, suhtautunut varauksella suunnitelmien muutoksiin ja reagoinut tahmeasti uuteen. Ja silti olen menestyneesti toiminut musiikin alalla ja voinut hyvällä omallatunnolla kutsua itseäni taiteilijaksi. Toki opin jatkuvasti, kokemus kasvattaa luovaa elämäntaitoa. Mutta jos biisinkirjoittamista ja laulun laulamista pidetään itsessään erityistä luovuutta vaativana tapahtumana, voidaan samalla olettaa, että lääkäri on tervehenkinen, siivooja siisti, pappi uskoo Jumalaan ja vastasyntynyt on tyhmä, kun ei tiedä, kuka on Suomen presidentti. Musiikin tekeminen ja esittäminen on monista asioista koostuva osaamisen muoto, taito. Kaikissa ammateissa tarvitaan käsittääkseni erityisosaamista ja taitoja. Musikaalisuus tai muu taiteellinen lahjakkuus ei ole sen enempää tai vähempää ihmeellinen lahja, ihailtava ominaisuus kuin vaikkapa matemaattinen tai sosiaalinen lahjakkuus. On kertakaikkisen vaikea ymmärtää taiteilijan ammatin romantisointia ja jalustalle nostamista. Musiikin ja muun taiteen tekeminen on luonteeltaan omaelämäkerrallista, jolloin ihminen on kenties intuitiivisesti lähempänä omaa tunne- ja kokemusmaailmaansa kuin jossain muussa tekemisessä. Mitä vaan työtä voi kuitenkin tehdä tunteella ja rakkaudella, ja siihen kaikilla myös on oikeus. Tämä on kuitenkin eri asia, kuin luovasti toimiminen.

Luovuus sanana asettaa kieltämättä paineita. Ajatellaan, että vain uuden taideteoksen, biisin, runon, kuvataideteoksen, kirjan tai muun vastaavan tekeminen on luomista. Ajatellaan, että luova on se, joka esittää vapaan performanssin firman pikkujouluissa tai laulaa serenadin parvekkeen alla tai tekee itse vaatteensa, se, joka ilmaisee itseään jonkin taiteenlajin keinoin. Ajatellaan, että en minä ole luova, koska minä en ole taiteilija. En tietenkään.

Luovuus on tärkeimpiä työkaluja homo sapiensin päätehtävässä, elämästä loppuun asti selviämisessä. Se on elämän pienissä ja suurissa käänteissä joustamista, paniikin välttämistä, ratkaisujen löytämistä, muutoksen hyväksymistä. Kukapa olisi luovempi, kuin työssään onnistuva opettaja tai arjesta kunnialla selviävä kotiäiti. Tai sihteeri tai manageri. He jos ketkä ovat luovuuden sankareita. Itse hermostun, jos ruokareseptissä mainittavaa hyppysellistä kirveliä ei löydy kaapista. On myös kuin yhteiskunnassamme olisi luotu jonkinlainen luovan ihmisen ulkoinen standardi. Luova on se, jolla on värikkäät kirpparivaatteet, se joka puhuu kovaan ääneen, se joka uskaltaa, se joka soittaa kadulla kitaraa, se joka valitsee pussiteen sijasta haudutetun, se joka lausuu runon lakkiaisissa. Luova ihminen sekoitetaan siis helposti rohkeaan, ulospäinsuuntautuneeseen, valtavirrasta poikkeavaan, elitistiin, siihen jolla on aikaa – ja taiteilijaan.

Ehkä luovuus onkin vain luonteenpiirre, siinä missä äkkipikaisuus tai kiltteys. Se on herkkä lahja, jota täytyy vaalia, joka kärsii väsymyksestä ja uupumuksesta. Kun luovuuden lahjaa ajattelee, on tärkeämpää, että sitä on ennemmin poliitikolla, kuin muusikolla. Ennemmin opettajalla kuin kuvataiteilijalla. Ja meillä kaikilla on oikeus tehdä työtä, jota rakastamme, jotta luovuutemme pääsee valloilleen. Väännellään miten vaan, mutta totuus on kuitenkin, että jos luovuutta ei käytetä alalla kuin alalla, olemme pulassa.

Niin, ja selvennykseksi vielä, minulla ei ole mitään Paavo Arhinmäkeä vastaan, olen antanut ääneni hänelle useammin kuin kerran. Ehdottaisin kuitenkin ”luovien alojen ammattilaisten” sijaan termiä ”taiteen alan ammattilaiset”.