HUOMIOITA PARIISISTA OSA 1

HUOMIOITA PARIISISTA OSA 1

Yksi kuukausi kattohuoneistossa ja kirkonkellot tuntuvat soivan jatkuvasti tai ainakin täysin sattumanvaraisesti. On kuin suntio tarttuisi köyteen aina kun henki vähänkin puhuttelee. Täällä kirkonkellojen kumu yli kaupungin on sointuisaa, muhkeaa ja tuntuu pyhemmältä. Ylevä, moniääninen sointi tuntuu yltävän kaupungin kattojen yli jokaisen sieluun ja raikaa jotain syvää ja ajatonta läähättävän, hektisen suurkaupungin ylle.

Seinen yli kaartuvat kymmenet sillat ovat kukin kuin omanlaisensa taideteos. Niillä on jokaisella oma tarinansa ja luonteenpiirteensä – jokaiselle tunnetilalle on oma siltansa. On oma arkinen, jokapäiväinen, tuttu ja turvallinen Pont Marie ja Pont Louis Philippe. Viattoman sosiaalisella hetkellä Pont des Arts hohtelee sympaattisesti auringossa rakkauslukkojen ansiosta ja täyttyy turisteista. Uhkea Pont Neuf antaa jo vihjeitä lännemmässä olevista hienouksista. Valtaa, voimaa ja suuruutta edustava Aleksanteri 3 -silta on usein jo liikaa, mutta kuten Pariisissa asuvalla ystävälläni on tapana kerran vuodessa, tuntuu varmasti hyvältä viuhahtaa pyörällä sillan yli ja huutaa suoraa huutoa silkasta Pariisissa olemisen riemusta. Sitten on muutama teollisuussilta, joiden yli sopii lenkkeillä; ne eivät tunnu pahastuvan itsensä yli hölkkäävästä hikoilevasta lihasta. Ja kullanhohteesta kauempana olevat sillat, joilla voi rauhassa hengittää ja katsella.

Pakahduttavan kauniita katuja ja aukioita ja toinen toistaan viehättävämpiä ravintoloita tulee vastaan jatkuvasti. Upeat puistot ja puutarhat ovat siltojen ja katujen ja kauniiden rakennusten ohella kaupungin ydintä. Niilläkin tuntuu jokaisella olevan oma tunnetilansa. Läheisellä Place des Vosgesilla yhdistyy historiallinen uljaus rentoon nurmikolla löhöilyyn. Kukka-asetukset ja pensaat ovat viimeisteltyjä ja nurmikoilla näkyy ajamisen jäljet.

En tiedä, onko Pariisi romanttisempi kuin joku muu, mutta ainakaan pariutuneet eivät pelkää näyttää fyysistä kiintymystään. Joskus katselen suutelevaa, toisiaan ahmivaa pariskuntaa ja ihmettelen, miten he voivat enää pysyä housuissaan. Kuten suurkaupungeissa yleensä, täällä saa olla sellainen kuin on ilman arvioivia katseita. Viimeistellymmin pukeutuneita ihmisiä näkee paljon ja itsellenikin tuli tarve ostaa sirot ja kauniit kesäiset korkokengät – jotenkin se tuntui tarpeelliselta täällä Pariisissa.

Eiffel-tornin upeus ja vaikuttavuus ei lakkaa koskaan. Jostain sen huippu aina pilkottaa ja kun se aukeaa eteen koko komeudessaan, tunnen pelonsekaista kunnioitusta. Se aiheuttaa myös riippuvuutta. Suhteeni Eiffel-torniin on ollut läheinen jo vuosikymmeniä. 7-vuotiaana kävin ylhäällä isän kanssa ja kokemus oli huimaava. Sen jälkeen olen aina Pariisissa ollessani etsinyt Eiffel-tornia silmiini, kuin turvaksi tai toisaalta jännitykseksi. Se tuntuu aina katsovan perääni. Nyt olen ottanut niskalenkin tästä Pariisin symbolista – olen käynyt kosketusetäisyydellä ja ihaillut kaukaa, olen joikannut pelot ja kunnioitukset syrjemmälle. Olen ihan vähän tottunut siihen. Onneksi en kuitenkaan näe tornista pihaustakaan omasta ikkunasta – se olisi jo liian BBia.

Pariisi on myös muuta. Kodittomia, pultsareita, känniläisiä, sekopäitä, kerjäläisiä. Asuintaloni Cite Des Artsin ulkoseinustalle majoittuu joka yö parikymmentä ihmistä makuupusseineen. He eivät aiheuta minkäänlaista häiriötä, menevät nukkumaan ajoissa ja ovat hävinneet aamunkoitteessa. Siinä on katos pään päällä ja hyvä sijainti. Kusen- ja paskanhajuisia kujia löytyy ympäriinsä ja heppeleitä kokoontuneina lepäämään, olemaan ja elämään. Kerjäläisiä yksin ja lasten kanssa on monissa kulmissa. Usein he pyytävät rahaa kohteliaasti silmiin katsoen: “Madame”.

Olen vielä lähes täysi turisti, vaikka käyn samassa ruokakaupassa ja minulla on ranskalainen puhelinnumero. Ranskan kieltä luin koulussa pitkänä kielenä – eli sitä on tankattu aika perusteellisesti. Siihen nähden on käsittämätöntä, miten huonosti sitä osaan. Koulussa ei totisesti opi kieltä puhumaan – se tapahtuu jossain muualla, jonkun muun välityksellä. Puhumisen kanssa edistyminen on hidasta ja lannistavaa, muistan elävästi kuinka ranskan kuuntelut koulussa oli täyttä hepreaa. Sana sieltä, toinen täältä ja onneksi vastaukset oli monivalintaisia, saattoi tsägällä mennä oikein. Osaan sanoa joitain opeteltuja lauseita ja toimia ravintolassa ja joissain helpoissa keskusteluissa, mutta en voi välttyä tuntemasta itseäni melko viattomaksi imbesilliksi, kun keskustelun kohokohdat ovat säätilaa ja kuulumisia preesensissä. Niitä 9-vuotiaana opittuja lauseita. Kuumottavin hetki on tietysti, kun vastapuoli kysyy jotain. Yleensä kysymystä seuraa muutaman sekunnin kysyvä katse puoleltani, jonka aikana annan aivoilleni armoa rekisteröidä se yksi tuttu sana ja loput taas monivalintana. Hyvällä tsägällä menee lähelle ja sitten taas pardonit perään. Onhan tuo kieli kaunis kuin koru. Mieluusti sitä osaisin. Englantia maineen vastaisesti puhutaan mielestäni ihan mielellään. Moni vaihtaa puheen englanniksi, kun kuulee aksentin. Ihan vain mainetta puhdistaakseen ja osoittaakseen, että saa puhua englantia – vaikka minä tietysti mieluummin yritän pärjätä paikallisella. Sitten kun välillä hoitaa tilanteen onnistuneesti pelkällä ranskalla ja selviää kysymyksistä ja interaktiosta, on päivä pelastettu. Ja sitten loppuillaksi kotiin olemaan hiljaa, ettei mikään pilaa voittajan fiilistä.

Ranskalaiset vaikuttavat olevan jotenkin tosi perinteisiä, kunniallisia, kunnon ihmisiä. He syövät kunnolla ja hyvää ruokaa. He syövät hyvällä omallatunnolla hanhenmaksaa ja juovat omia huippuviinejään. He ovat kohteliaita ja muistavat käyttäytymissäännöt. Omanarvontunto on myös läsnä – ei turhaa nöyristelyä tai väistelyä. He arvostavat kaikkia historiansa suurmiehiä ja -naisia ja elävät sulassa sovussa fallisten voitonmerkkien alla, vieressä, päällä ja tasolla. Jalkapallon aikaan koko kaupunki keskittyi Ranskan menestyksen seuraamiseen, vaikka nyt on jo tiputtu. Mutta häviökin otettiin vastaan ylpeästi ja kunnialla. Ranska on kuitenkin paras ja Pariisi maailman napa.